Siirryin käyttämään teeveeteepeagogina Edublogs-blogia http://satun.edublogs.org/.
Jatkan edelleen Bloggerissa koirasivujani http://oldcobblers.blogspot.com/
Vielä pitäisi rakentaa Second Life avatarille oma blogi. Mitä työkalua suosittelisit?

Tämä blogi ei siis enää päivity. Kaunis kiitos tähänastisesta palvelusta.

Tuttu ajatus tämänikäiselle naiselle. Aamuisin peiliin katsellessa tulee usein miettineeksi elämän kulumista kohti vääjäämätöntä loppuaan. Elämänkokemusta on ja se näkyy myös naamasta. Mutta pätevät toimintaohjeet miten korjata tilanne ulkonäön osalta (kokemuksista en luovu!) löytyy vain Second Life:ssa. Siellä ilmiölle on oma nimikin "Ruthed". Mutta siihen yhtäläisyydet reaalimaailman kanssa jäävätkin. "Ruth is the historical name of an early avatar form -- not unlike having a great, great-grandmother. It happens when some information about you gets lost on the way from one place to another.  You're not stuck this way permanently, however!  See the following steps for help on restoring yourself to normal."

Mutta törmäsinpä nyt kuitenkin tällaiseenkin kun selasin virtuaalimaailma Second Life:n FAQ-kysymyksiä ja vastauksia.

Kuuntelin useita esityksiä ja mielipiteitä Second Life:stä ennen kuin nyt kesäkuussa sain aikaiseksi mennä itse Second Life:en. Sysäyksiä tuli kevään mittaan useampia: ITK:ssa keskusteltiin epäkonferenssissa sosiaalisen median asiantuntija Teemu Arinan ja mediatutkija Sam Inkisen johdolla verkko-opetuksen tulevaisuudesta. Yksi asia jäi mieleen: virtuaalimaailmat tulevat. Ehkä kehittyneempinä kuin mitä ne ovat nyt, mutta ne tulevat. Educational Technology journalin artikkeli  "Multi-User Virtual Environments for Education and Training? A Critical Review of Second Life" kuvaili mm. aikuisen Second Life vasta-alkajan vaikeuksia. Heräsi kiinnostus selvittää, miten paljon aikaa ympäristön oppiminen veisi itseltäni ja miten sen kokisin? Toisaalta Zane L. Bergen kriittinen näkökulma hieman vaimeni kun hän samassa artikkelissa muistutti kasvattajien näköalattomuudesta ja innovaatioiden puutteesta: "In general, education is not known for innovation. (If you do not believe this, simply look at classrooms throughout the United States, which look pretty much as they did 125 years ago).  Ja tuskinpa tilanne Suomessa on tätä kummoisempi. Olen kevään aikana myös etsinyt materiaaleja, joissa kuvattaisiin sosiaalisen webin mukanaan tuomia uusia mahdollisuuksia oppimisen arviointiin. Second Life:ssä ei enää tarvitse arvioida arkkitehtiopiskelijoiden rakennelmia pahvitaloina pöydällä, vaan nyt voidaan rakentaa kaupunki, jonka rakennuksiin mennään sisään ja arviointi voi perustua aivan erilaisiin prosesseihin ja tuotteisiin kuin ennen virtuaalisia ympäristöjä. Rakennukset ja kaupungit voi myös kokea.Skitsofreenikon maailma aukeaa varmasi eri tavoin SL:ssa havainnoiden kuin miltä se näyttää sanoina paperilla. Mutta onko virtuaalisilla maailmoilla annettavaa muuntyyppisiin sisältöihin? Uskon että on ja tähän minulla on esittää yksi peruste, jonka Kim Holmberg lausui 30.5.2008 esitellessään SL:n pedagogisia mahdollisuuksia eRapulle: Second Life:ssä toimiminen on hauskaa.

Mutta Second Life:nkin mahdollisuudet voidaan pilata. On huvittavaa, miten jälleen oppilaitokset ja opettajat ensin ryhtyvät tekemään Second Life:ssa sitä mitä ovat ennen aina ennenkin tehneet: luennoimaan ja keskustelemaan luokkahuoneissa ja auditorioissa. Sama pedaogiikka siirretään nyt kolmiulotteiseen virtuaaliseen oppimisympäristöön. Se mikä olisi mielenkiintoista on kuitenkin se, miten perinteisen luokkahuoneopetuksen rajoja voidaan rikkoa SL:ssa. Miten oppimisprosessi (jopa aikuisella) voi muodostua immersiiviseksi uppoutumiseksi asiaan ja yhteistoiminnaksi tuttujen ja tuntemattomien kanssa? Second Life tarjoaa ympäristön kokea ja tutkia asioita opiskelijoiden ja opettajien yhteistyönä.  Kynnys kysyä, kokeilla, tutustua, lähteä ja tehdä on matalampi kuin reaalimaailmassa.

Kaikkein pelottavinta SL:ssä onkin mielestäni se, että siellä toimiminen on hauskaa ja siihen jää peräti koukkuun. Vastaavaa en ole kokenut vielä missään muussa verkkosovelluksessa: en oppimisalustoilla, en blogeissa, en peleissä. Avatarin muokkaamisen ja ohjaustoimintojen opiskelu ei ole tuottanut tuskaa, vaikka siihen kuluu aikaa. Jo puolen päivän aikana sain monta tuttua. Enkä todellakaan ollut ympäristössä yksin sitä opettelemassa: meitä oli monta törmäilemässä toisiimme ja esineisiin. Help Islandin tutorin kuiskaamat kehut kun onnistuin nostamaan pallon pöydälle kannustivat eteenpäin. Milloin kukaan on viimeksi kehunut minua oppimastani? Myös ohjausta on siis järjestetty aloittelijoille. Second Life:ssa vuorovaikutukseen ryhtyminen on ällistyttävän matalan kynnyksen takana. Suomalaiselle tuppisuulle tämä on varsinainen Wonderland. Jos edes osa tätä vuorovaikutuskulttuuria saadaan mukaan oppimisprosesseihin olemme askeleen verran lähempänä ympäristöä, jossa opiskelija lopultakin on se aktiivinen toimija yhdessä muiden kanssa. Ja tämä riittää minulle, jotta jatkan Second Life:n harjoittelua. Tai – taidan itse asiassa olla koukussa Second Life:een jo sen verran pahasti, että roikun siellä vaikka siitä ei olisi mihinkään koulutuksen maailmassa. Ihan vain omaksi ilokseni.

http://blog.secondlife.com/category/podcast/
http://secondlifegrid.net/programs/education
http://www.hameenkesayliopisto.fi/itk/documents/SecondLife_Facebookjadigiajannativet.pdf

Olen yllättänyt itseni viimeisen parin vuoden aikana useampaan kertaan tunnelmista, jossa tunnen itseni hyvin hyvin pieneksi. Tuntuu että vaikka kuinka opettelen uusia ohjelmia, sovelluksia, tapoja työskennellä verkossa itseni ja muiden kanssa niin maailma juoksee aina vain kovempaa ja jään kuin nalli kalliolle ihmettelemään mitä oikein hallitsen verkko-oppimisen maailmasta.

Tänään maailma räjähti silmieni edessä. Istuin klo 9:30 työpöytäni ääressä aikomuksena perehtyä web2.0 maailmaan taas hieman tarkemmin. Olen mukana kansainvälisessä eJump2.0-hankkeessa jossa kartoitetaan maalis-huhtikuun aikana parhaita käytäntöjä web2.0:n opetus- ja oppimiskäytössä. Seuraavaan palaveriin oli aikaa pari tuntia ja ajattelin viettäväni varsin mukavan oppimistuokion koneen ääressä. Avasin ystävältäni alkuvuodesta saamani linkkivinkin erilaisista käytössä olevista web2.0 työkaluista. Eteeni aukesi sivu, jossa web2.0 työkaluja oli paljon. Niitä on paljon. NIITÄ ON TODELLA PALJON. Näkymä seisautti ajatteluni ja klo 10:08 olen nyt purkamassa tätä ahdistustani tänne blogiin (eikös päiväkirjoihin kuulukin tällainen reflektoiva paineidenpurku?). Katso sinäkin tarjontaa sivulla The Complete web2.0 Directory. Ja kerro miten tähän web2.0 maailmaan verkkopedagogin ja opettajan pitäisi suhtautua?

Ennen meillä oli yksi oppimisalusta, www-sivut ja sähköposti. Jotenkin tuli ikävä siihen maailmaan, vaikka ei sekään mikään onnela ollut.

Osaisitko kuvitella tilannetta, jossa työntekijä esimerkiksi terveyskeskuksessa sanoisi työnantajalleen että "Minä en sitten muuten koske tähän tietokoneeseen täällä töitä tehdessäni, mutta muita töitä voin kyllä tehdä." Tai: "Jos minun halutaan oppivan tämä uusi potilastieto-ohjelma ja sen käyttö niin minulle pitää siitä maksaa lisää palkkaa!"  No näin voi kyllä opettaja sanoa melkeinpä missä tahansa oppilaitoksessa, vaikka se toisille aloille siirrettynä kuulostaa lähinnä groteskilta.

Eikä tälle opettajan rajattomalle autonomialle oman opetuksensa sisältöjen ja työkalujen määrittäjänä sitten mitään voi. Tässä olisi mielenkiintoinen tutkimusaihe jollekin kun selvittäisi miten yksi ammattikunta voi elää tietoyhteiskunta-Suomessa näin omaa elämäänsä verrattuna monin muihin asiantuntijoihin. Vaikka esimerkiksi yliopisto kuinka olisi päivittänyt hienot tietoyhteiskuntastrategiat webbisivuilleen ja hankkinut työkalut ja henkilökunnan koulutuksen sen toteuttamiseksi ei kukaan voi mitään yliopiston opettajalle, joka kieltäytyy käyttämästä tieto- ja viestintätekniikkaa. Opettaja voi edelleen jatkaa luentojen pitämistä lähellä tai kaukana pienemmille ja suuremmille kuulijajoukoille samoin kuin muinoin kun luennoille keräänyttiin kuulemaan sitä vain opettajan hallussa ollutta kirjaa. Ja tietoyhteiskuntastrategialla voi pyyhkiä vaikka pölyjä, jotta siitä jotain hyötyä olisi.

Opettajat oppilaitoksissa ovat asiantuntijoita ja oppilaitos on oikeastaan osaamistehdas, jossa omaa osaamista jatkuvasti päivitetään ja kehitetään yksin ja ryhmänä. Miten oppilaitos onnistuu tehtävässään, jos opettajat ulkoistavat oppimisen joksikin joka tapahtuu työajan ulkopuolella ja erillistä korvausta vastaan? Olen onnellinen, että olen useimmissa työpaikoistani työskennellyt kokonaistyöajassa, joka ei ole opettanut minua moiseen ajattelumalliin. Kovin hankalaa olisi tuo alinomainen erottelu milloin olen vaarassa oppia jotain ja milloin teen vain työtäni. Ja onneksi on myös runsain joukoin näin ajattelevia opettajia=enemmistö.

Ymmärrän toki miten hankalaa on kun koko ajan tulee eteen uutta ja pitää miettiä miten se vaikuttaa oman työn tekemisen tapoihin. Joskus on jopa paljastettava oma osaamattomuutensa ja sekös vasta vaikeaa onkin. Väittäisin kuitenkin että kaikkein suurin ongelma on oman asenteen muuttaminen. Sen alati kaikkeen uuteen negatiivisesti suhtautumisen vaihtaminen ajatukseen, että entäs jos sittenkin päivä paistaisi minullekin useammin kun edes kokeilisin näiden käyttöä jokusen vuoden. Yllätin itseni näistä ajatuksista lomalta töihin palauttuani, kun heti kysyttiin että käytätkö jo Jaikua? Ai mitä Jaikua?  Ja miten Jaikua sitten käytettäisiin?

En tunne juurikaan amerikkalaisia ihmisiä henkilökohtaisesti. Mediassa tämä manner on kuitenkin esillä hyvin paljon ja viihteessä, tieteessä ja omiin harrastuksiini liittyvissä asioissa usein tietolähteenä tms. Heinäkuussa toimin parina päivänä oppaana amerikkalaiselle, jota en tuntenut entuudestaan. Samalla kun esittelin Turkua ja Naantalia kuulin monia ajatuksia, jotka tuntuivat kovin vierailta ollakseen amerikkalaisia. Mitä media siis välittää meille todellisesta usa:sta?

Ajatus 1: Bush tekee äärettömän tärkeää työtä ja on presidentti paikallaan. Silti media ja oppositio ovat jo usean vuoden ajan mitätöineet hänen työtään ja levittäneet valheita. Bushilta mm. tuhottiin valkoisen talon kaikki data hänen aloittaessaan sen isäntänä. Presidentin virassa toimiminen oli aloitettava putipuhtaalta pöydältä ja se on ollut iso työ. Irakin sota on oikeutettu ja perusteltu eikä siellä mitenkään tavattomia määriä kuole amerikkalaisia nuorukaisia. Saman verran kuolee amerikkalaisia liikenteessä. Samalla nuorukaiset saavat mahdollisuuden rahoittaa esimerkiksi opintonsa sodassa ansaitsemillaan rahoilla ja tämä on hyvä asia. Amerikkalaiset arvostavat Irakiin meneviä sotilaita ja mm. lentokentillä näille taputetaan aina. Me täällä muualla emme vain näe tällaisia pätkiä uutisissa, YouTubessa tms.

Ajatus 2: Ilmastonmuutos on valetta. Kaikki tässä ilmastonmuutoshysteriassa on turhaa, koska mitään ilmastonmuutosta ei vain ole. Juna ja linja-auto tuntuivat ko. henkilöstä lähinnä pelottavilta käyttää täällä Suomessa, koska hän kotimaassaan liikkuu paikasta toiseen yksinomaan omalla autollaan.

Ajatus 3: Suomalainen ruoka on hyvää. Myös suomalainen Hesburger-hampurilainen on hyvää. Mahtoiko tämä perustua siihen, että meillä on tarjolla myös runsaasti kasviksia pääruoan yhteydessä? Miksi Bush sitten tarjoilee kansainvälisen tason vierailleen hampurilaisia ja hot-dog:eja?

Ajatus 4: Meillä suomessa on käytössä ihmeellistä tieto- ja viestintätekniikkaa, kun voimme neuvotella tietokoneen ja internetin avulla mihin päin maailmaa tahansa. Ihmisten pitäisi olla onnellisia kun saavat työskennellä kanssani, koska autan heitä hyödyntämään näitä kaikkia uusia tekniikan tuomia viestintämahdollisuuksia ja siten osaltani luon heille hyvää elämää :-)  Eivätkö kaikki tieto- ja viestintätekniikan innovaatiot tule kuitenkin lähinnä usa:sta?! Myös tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön saralla?

Tämä oli tietenkin vain yksi amerikkalainen. On pakko olla toisenkinlaisia amerikkalaisia.